Euroopan ongelmien todellinen syy
Niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa on käyty kiivsta keskustelua velkaantumisesta, ylivelkaantumisesta ja Kreikan konkurssista. Nämä eivät oler syitä vaan seurauksia.
Euroopassa on kyse uudesta ilmiöstä; niin valtiot kuin kansalaisetkin ovat velkaantuneet koko 2000-luvun. Ongelman tekee vakavaksi se, että velkaa ei ole otettu investointehin vaan kulutukseen. Sama tilanne on ollut myös Yhdysvalloissa, missä kansalaisten mahdollisuus tehdä henkilökohtainen konkurssi on kuitenkin rajoittanut luotonantoa (subprime-auntolainat poislukien).
Olemme siis syöneet enemmän kuin tienanneet. Ei hyvä.
Niin yksityisen kuin julkisenkin kulutuksen kasvun oikeuttaa vain tuottavuuden kasvu, koska muuten joudutaan ottamaan syömävelkaa.
Mutta mitä se tuottavuus oikein on?
Tuottavuudella tarkoitetaan yksinkertaisimmillaan suhdetta
Tuotoksen määrä ja laatu/panoksen määrä ja laatu
Jos samoilla resursseilla tuotetaan parempaa tavaraa tai vähemmillä panoksilla sama määrä palvelua, paranee tuottavuus. Teollisuudessa on perinteisesti parannettu tuottavuutta investoinneilla laitteisiin ja tuotantoprosessiin, mutta palvelutuotannossa asia on monimutkaisempi.
Suomen julkisen talouden erityishaaste on se, että esimerkiksi terveydenhuollon tuottavuus on laskenut, ei noussut. Kaikkiin palvelujen parantamiseen tähtääviin aloitteisiin tarjotaan aina samaa lääkettä eli henkilökunnan lisäämistä –ja tähän ei taas olisi varaa.
Nyt käytävässä keskustelussa julkisen talouden leikkaustoimista, ummistetaan silmät ongelman ytimeltä eli tuottavuuden parantamiselta. Tämä johtunee siitä, että keskustelijat joko
- eivät ymmärrä tuottavuudesta mitään
- ymmärätävät tämän, mutta julkisen talouden tuottavuuden paraneminen johtaa pienempään verotukseen, joka onkin jo sitten ideologinen kysymys
En ajatellut ennen näin, mutta puhuin taannoin erään tunnetun pollitikon kanssa, jolta kysyin miksei VM ole kiinnostunut verotuksen optimoinnista vaan tekee veronkorotusaloitteita, jotka todenäköisesti johtavat verotulojen laskemiseen kun kuluttajien ja yritysten käyttäytyminen muuttuu (Laffer et al). Poliitikon vastaus avasi silmäni, koska hän sanoin esimerkiksi valtion tuloverotuksen progressiivisuuden olevan oikeudenmukaisuuskysymyksen, eikä niinkään taloudellinen asia. Tällaisten ihmisten kanssa ei keskustelua valtiontaloudesta kannata jatkaa, tulee vaan paha mieli.
Miten tuottavuutta sitten parannetaan asiantuntijaorganisaatiossa? Palaan tähän aiheeseen huomenna.
Viisi neuvoa yrittäjäksi aikoville
Happy Socksin perustajat Viktor Tell ja Mikael Söderlindh kertovat King-lehden haastattelussaan menestyneensä, “koska teimme vakiintuneiden sukkavalmistajien mielestä kaiken väärin”. Firma perustettiin 2008 ja ensimmäiset onnelliset ja värikkäät sukat tulivat myyntiin seuraavana vuonna. Liikevaihto on siinä 4 M euron paikkeilla ja kannattavuus on hyvä. Sukkamiesten erityisesti startupeille pätevät ohjeet kuuluvat (kommenttini suluissa):
1. Luo alusta lähtien kunnon rakenteet ja pidä järjestys. (Häslinkiin menee kallista aikaa, se on rasittavaa ja virheiden korjaaminen kallista).
2. Hanki kunnon hallitus. Hyödynnä jäseniä pidemmän aikavälin suunnittelussa. (Yleensä aika kuluu arkisessa aherruksessa).
3. Käytä luovuutta kaikissa prosesseissa. (Paras prosessi on poistettu prosessi. Lähes kaiken voi ostaa verkosta).
4. Työskentele globaalisti. (Kotimarkkinat ovat tosi pienet).
5. Pidä tuote aina pääosassa. Pyri alusta alkaen hyvään laatuun ja hyvään hintaan. (Kaikki me ostamme hyvää hinta/laatu-suhdetta).
Lisäisin tähän vielä bonukseksi, että
6. Tee tuotteestasi mahdollisimman yksinkertainen ymmärtää ja käyttää. (Se voi olla vaikeaa!)
Vastuunpakoilijat
Tunnemme kyllä tyypin. Kun joku asia menee pielee, on vika aina muissa:
- väärä voitelu
- oli liian kylmää
- tai liian kuumaa
- suhdanne petti
- viestintä ei pelannut
- koodattiin täydellisesti, mutta määrittelyt olivat puutteellisia
- määrittelyt olivat täydellisiä, mutta koodi huonoa
- jossain kaukana tehty testaus epäonnistui
- olisin voittanut, mutta media oli minua vastaan
- strategian jalkauttaminen epäonnistui
- minulla oli vaikeat kotiolot ja sain huonon kasvatuksen
Melkeinpä ainoa argumentti, jota ei kuule, on vetoaminen omaan tyhmyyteen.
Tokihan on niin, että ihmisten yhteistyössä on omat haasteensa. Kuitenkin ajan kuluessa aina ne samat naamat tulevat tutuiksi, kun selittelyjä kuunnellaan ja muita syytellään.
Nämä vastuunpakoilijat syyttävät muita (tai huonoa onneaan) epäonnistumisistaan, mikä on tietenkin ikävää, sillä syyttely myrkyttää organisaation ilmapiiriä.
Tämä ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, vaan se, että nämä henkilöt usein uskovat itse olevansa oikeassa. Tästä muodostuu oppimisen este.
Ihminen oppii jatkuvasti yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta jos ei kykene myöntämään olevansa väärässä, ei oppimistakaan voi tapahtua.
Tällaisia ihmisiä ei organisaatioihin pitäisi palkata lainkaan, Tyypin tunnistaminen haastattelutilanteessa on usein vaikeaa, mutta jos haastateltava kertoo vaihtaneensa työpaikkaa kolme kertaa siksi, että oli vaikeuksia “tyhmien esimiesten” kanssa, niin varoituskellojen pitäisi soida tosi kovaa. Muissa tapauksissa omavastuullisuus on helppo selvittää yksinkertaisella koemenettelyllä, jossa tutkitaan myös itsetuntoa. Vastuun pakoilu ja heikko itsetunto kulkevat usein käsikkäin.
Menestykselle työ- ja muussakin elämässä luo edellytykset se, että yksilö ymmärtää, että oma toiminta ratkaiseee toiminnan tuloksellisuuden. On turha haastaa tupakkayhtiöitä oikeuteen, kun tupakan vaaroista on valistusta ollut saatavana vuosikymmeniä, enkä usko kenenkään oikeasti pakottaneen tupakoitsijaa tappavaan harrastukseensa.
Syy-seuraus-suhteiden eli kausaliteetin ymmärtäminen on keskeinen asia työmenestykselle. Jos teen A, niin siitä seuraa B. Selittelevät vastuunpakoilijat eivät ymmärrä kausaliteetista mitään.
Luetaanpa seuraavan viikon uutisia tästä näkökulmasta!
Luovien nerojen irtisanominen
Vastaani tulee silloin-tällöin sellainen ongelma, että organisaatiossa on jokin luova nero (tai hullu), jonka työn laatu on loistavaa, mutta asianomainen on sosiaalisesti mahdoton tapaus. Tuleeko tällainen henkilö irtisanoa vai tuleeko häntä vain sietää?
Niin ikävää kuin se onkin, tulee organisaatiolle liian hankalat ihmiset irtisanoa.
Muuten voi käydä niin, että luoviin, mutta inhottaviin neroihin kyllästyneet muut organisaation jäsenet saattavat poistua muihin firmoihin ja organisaation toiminta halvaantuu.
No, onneksi neroja on vain harvassa, ja heistäkin suurin osa ihan ok…
Kannattaako tuulimyllyjä vastaan taistella?
Tänään (1.9.2011) ilmestyneessä Kauppalehti Optiossa otin kantaa tuulivoimaan nimittämällä sitä “isoksi puhallukseksi”. Tätä kutsutaan veren kaivamiseksi nenästä, eikä tuulimyllyjä vastaan kannattaisikaan yleensä taistella.
Taustalla mielipiteeseeni on joitakin vuosia sitten erään sijoitusportfolion analyysi, jonka yhteydessä minulle tarjottiin ostettavaksi kreikkalaista (just joo) tuulivoimapuistoa, jossa oli osakkaina Tunnettu Kansainvälinen Suuryritys ja Kreikan Valtio. Muutaman vuoden ikäisen voimalan toiminta oli jatkuvasti erittäin tappiollista suurista pääoma- ja käyttökustannuksista johtuen ja kun sekä Kreikan valtion että EU:n tuet oli käytetty loppuun, olisi tämän kokoelman rapistuvia vispilöitä saanut yhden euron nimelliseen hintaan. Mukana olisi seurannut runsaasti velkaa, sähköntoimitusvelvoitteita ja jonkun verran henkilökuntaakin.
Hieman asioita tuolloin tutkittuani päädyin samaan lopputulokseen, joka käy ilmi myös kreikkalaisten yliopistotutkijoiden omista raporteista, joiden mukaan
“…Since RES are, in most of the cases, not yet economically competitive to the conventional thermal generation, they are promoted through various
motivations which include satisfactory fixed feed-in tariffs correlated with the retail kWh prices (70% of the retail consumer price for the mainland and 90% for the isolated systems of the islands), guaranteed access to the grid, long-term contracts (10 years), subsidies on capital investment (up to 50%),
tax exceptions etc [4]. The cost for the connection to the grid or any “shallow” reinforcements required in the transmission network is carried by the IPPs by 50%…”
Tarkoitukseni tässä ei ole väheksyä sitä teknistä kehitystä, jonka tuloksena maailmassa on lukuisia tuulivoimapuistoja ja lisää rakennetaan jatkuvasti. Kritisioin sitävastoin sitä, että yhtä epätaloudellista (ja joidenkin mielestä epäekologista) energiatuotantomuotoa tuetaan niin energiakuluttajien ja veronmaksajien rahoilla. Hyvä bisnes voi niiden rakentaminen silti olla, kuten voimaloita toimittavien Vestaksen tulosraportit meille kertovat.Tuulivoima on sikäli erittäin uusiutuva energiamuoto, että tuulivoimaloiden osien uusiminen on jatkuvaa.
Toisten rahoilla on helppo olla ekologinen!
Luottoluokittajillako poliittista valtaa?
Helsingin Sanomien mukaan professori Teivo Teivainen “luottoluokittajat käyttävät maailmantaloudessa merkittävää poliittista valtaa”. Teivainen on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori. Siteeraus on lyhyt ja mahdollisesti asiayhteydestään irroitettu, mutta silti kiinnostava.
Niin valtioita, yrityksiä kuin yksityishenkilöitäkin lainoittavien tahojen tapana on tehdä arvio lainanantoon liittyvistä riskeistä. Koska kansallisvaltioilta ei koskaan saada ns. turvaavia vakuuksia (panttia), niin velkakirjoja (“lainaa”) ostetaan sellaisilla ehdoilla, jossa huomioidaan takaisinmaksukyky. Tämä näkyy käytännössä korkotasona, jonka pohjana on toistaiseksi ollut “riskittömät” USAn bondit. (Tätä riskittömyyttä muuten arvioidaan juuri näinä päivinä, kun republikaanit ja demokraatit taistelevat maan maksukyvystä tai -kyvyttömyydestä.)
Maailmalla on kolme suurta luokituslaitosta eli Moody’s, S&P ja Fitch, jotka tekevät arvioita erilaisen velallisten maksukyvystä. Esimerkiksi Moody’sin 21-portainen asteikko on ollut käytössä noin sata vuotta ja muidenkin varsin pitkään. Arvioiden pohjalla on monimutkaiset laskentamallit, jossa arvioidaan maksukyvyn lisäksi myös pitkän tähtäimen maksuhalukkuutta eli valtioiden ollessa kyseessä maariskiä. Tämä on suurelta osin oikeastaan poliittista riskiä, joten tässä mielessä politiikka on vahvasti kuvassa mukana.
Luottoluokittajat arvioivat siis velkakirjojaan myyvien maiden riskitasoa, ja valtiot huomioivat tämän asettaessaan lainan korkotasoa. Nämä arviot eivät ole ainoita, mm. Kiinan valtiolla on oma luokituslaitoksensa, joka esittää toisinaan tuon kolmikon mielipiteistä (koska niitähän ne lopulta ovat) poikkevia käsityksiä.
Luokituslaitoksen asiakas on siis lainanantaja, jonka lainapäätökseen vaikuttaa osaltaan luokittajan arvio mm. valtion maksukyvystä. Tätä arviota ei mielestäni voi pitää poliittisena, koska se annetaan taloudellisin perustein päätöksiä tekevälle lainanantajalle, tyypillisesti eläkevakuutusyhtiölle tai pankeille.
Kreikan kriisin yhteydessä on tullut esiin maan maksukyvyttömyys, joka on jo markkinoilla aikaa sitten tiedossa. Se, että tämä lausutaan julki ei asiaa muuta miksikään, mutta tekee poliitikkojen selitykset maksajille (eli siis meille veronmaksajille) vaikeammiksi ja niillä on siksi poliittinen ulottuvuus. Ei kuitenkaan kannata syyttää lämpömittaria siitä, että ulkona on liian kylmä.
S&P:n laskettua Enronin maksukyvyn subinvestment-tasolle, jätti yritys konkurssihakemuksen neljän päivän kuluttua. Laitoksilla on kyllä valtaa, mutta onko se luonteeltaan poliittista?
On selvää, että valtioiden kriittiset arviot eivät aina miellytä poliitikkoja tai muita maailmaa poliittisten silmälasien läpi tarkkailevia tahoja. Arvioihin tyytymättömillä on kuitenkin aina mahdollisuus antaa oma, poikkeava arvionsa mutta siihen tarvitaan hieman enemmän perusteluja. Pelkkä mielipide ei tässä riitä. Luokituslaitoksista riippumatta lainojen jälkimarkkinat arvioivat maksukykyä ja -halua joka päivä.
Se, että luokituslaitokset epäonnistuivat surkeasti subprime-luottojen arvioinnissa johtui juuri siitä, että laitosten asiakkaina olivat investointipankit, joiden paketoimista lainajohdannaisista piti antaa mielipide. Mikäli mielipide ei ollut “oikea”, oli pankilla aina mahdollisuus pyytää mielipide joltain toiselta. Tämä intressikonflikti rämetti näiden luokitusten tason, ja seurauksethan tunnemme.
Jos Kreikka on maksukykyinen, niin se voi helposti rakentaa lainapaketin, jossa lainoille annetaan turvaavat vakuudet. Lainaa saa tämän jälkeen markkinoilta varmasti, eikä muiden euromaiden apuun ei tarvitse turvautua! Jos kerran maksukyky on kunnossa, niin Kreikan valtiolla ei ole mitään riskiä ja korkokin on varmasti kohtuullinen.
Hassuinta tässä luottoluokittajien arvioissa on se, että valtion bondien luokituksen laskeminen näyttää eräissä tapauksissa (Nomura et al.) itse asiassa pienentävän lainamarginaalia. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Suomen valtion bondien luokitus tipahti vuonna 1998 AAA:sta AA+:ksi. Ilmiö johtui luultavasti siitä, että kun tuore arvio oli käytettävissä, meni laina paremmin kaupaksi ja siitä saatettiin jopa kilpailla –joka siis laski korkomarginaalia.
No, tästä Kreikan ja kumppaneiden tuskin kannattaa kuitenkaan haaveilla. Mongolian rahoitustilanteesta kiinnostuneet voivat vilkaista seuravaa videoa, maan bondien reittaus on B1 ja edellinen laina ylimerkittiin.
Intiaaniviisautta hevosmiehille
Olen yrittänyt jäljittää tämän siteerauksen alkuperää siinä toistaiseksi onnistumatta. Joka tapauksessa, tarinan mukaan Dakota-intiaanien perinteinen viisaus kuuluu suurinpiirtein näin.
Jos hevosesi on kuollut, on paras strategiasi nousta ratsailta.
Modernissa organisaatiossa tosin
- Vaihdetaan ratsastajaa
- Annetaan sekä ratsastajalle että hevoselle kunnon potku takamukseen
- Muutetaan ratsastajan palkitsemismallia enemmän tulosriippuvaiseksi
- Perustetaan hevostutkimustyöryhmä
- Etsitään hevoselle mentori
- Kielletään, että hevonen on kuollut. Kun hevosen kuolema paljastetaan A-Studiossa, niin vedotaan salassapitovelvollisuuteen tai siihen, että yksittäistä tapausta ei voida kommentoida
- Lähetetään korkean tason delegaatio ulkomaille tutkimaan, miten muualla ratsastetaan kuolleilla hevosilla
- Lasketaan tuottavuusvaatimuksia, jotta kuolleetkin hevoset voivat täyttää ne
- Luokitellaan kuolleet hevoset “elämärajoitteisiksi”
- Palkataan alihankkijoita ratsastajiksi
- Valjastetetaan lisää kuolleita hevosia vauhdin parantamiseksi
- Lisätään määrärahoja ja/tai koulutusta kuolleen hevosen suorituskyvyn parantamiseksi
- Tehdään tuottavuustutkimus, jossa selvitetään parantaako kevyempien ratsastajien käyttö hevosen suorituskykyä
- Julkistetaan tutkimus, jonka mukaan a) kuolleita hevosia ei tarvitse ruokkia b) niiden investointikustannukset ovat pienemmät c) niiden yleiskustannukset ovat alhaisemmat, joten ne ovat organisaation kannalta tuottavampia kuin muut hevoset
- Määritellään uudestaan alhaisemmat suorituskykyvaatimukset kaikille hevosille
- Teetetään ennuste Palkansaajien Tutkimuslaitoksella, jonka mukaan a) hevonen ei oikeastaan olekaan kuollut ja b) jos se onkin vähän kuollut. niin suhdanteet hoitavat sen kuntoon
- Muutetaan organisaatiota siten, että hevonen siirretään hallituksen määräämiin erikoistehtäviin ja tilalle palkataan uusi, mieluiten elävä hevonen
- Ulkoistetaan hevonen kuolleiden hevosten hallintaan erikoistuneelle yritykselle
- Palkataan tunnettu kansainvälinen konsulttitoimisto optimoimaan hevosta
- Ristitään hevonen “Reilun Kaupan Hevoseksi”. Brändätään asianmukaisesti.
- Vaihdetaan hevosenkengät bambusta valmistetuiksi, ympäristöystävällisiksi hevosenkengiksi
- Julistetaan hevonen laittomaksi maahanmuuttajaksi ja karkoitetaan Schengen-alueen ulkopuolelle
- Perustetaan työryhmä tutkimaan hevosen kuoleman positiivista vaikutusta yrityksen yhteiskuntavastuuseen
- Palkataan mainostoimisto suunnittelemaan kampanja, jossa osoitetaan kiistatta kuolleen hevosen hiili- ja varmaan muidenkin, jalanjäljkien olevan pienemmän kuin elävien hevosten
- Ulkoisestaan koko organisaation ratsasusfunktio ja siinä vaadittava infrastruktuuri Intiaan tai Kiinaan.
- Lähetetään kuollut hevonen motivaatiota ja yhteishenkeä parantavalle viikonloppuleirille muiden kuolleiden hevosten kanssa.
- Kansallistetaan!
- Ja sitten yksityistetään!
- Tehdään kuolleista hevosista EU-direktiivi, jota jäsenvaltioiden hevosten on noudatettava.
- Annetaan kuolleelle hevoselle kultainen kavionpuristus ja palkataan takaisin konsultiksi kolminkertaisella palkalla.
Tähän hallitusneuvottelut kaatuivat
En ollut paikalla, mutta yli 700 neuvottelun (ja tähän ei lasketa mukaan keskusteluja puolison tai lasten kanssa) kokemukseen perustuen voin sanoa, että
se vaikein asia kannattaa sopia ensin
Kuten tunnettua, , se vaikein asia oli tässä yksimielisyyden saavuttaminen valtiontaloudessa tehtävistä veronkorotuksista ja säästöistä. Koska osapuolten näkemykset valtiontalouden tilasta erosivat merkittävästi toisistaan, ei veronkorotusten ja säästöjen suuruudestakaan voitu päästä sopimukseen. Tämän jälkeen olikin sitten turha jatkaa keskustelua keinoista tai prosenteista. No, vahingosta viisastuu…
Muistoja aiemmista kisoista, seuraavana video Jyrki Kataisen aiemmalta uralta Speden Speleissä anno dazumal. Katainen piti punaisesta ja pelisilmääkin oli tuolloin riittävästi. Wii Fittiä ei vielä ollut olemassa…
Suomen kehitysapurahat suoraan diktaattorien pankkitileille?
Joitakin vuosia sitten keskustelin erään UM:n pitkäaikaisen virkamiehen kanssa kehitysyhteistyöstä, jota aikaisemmin kutsuttiin ei-niin-poliittisesti-korrektilla nimellä kehitysapu. Tässä yhteistyössä Suomella on kahdeksan pitkäaikaista kohdetta ja vaihtuva määrä muita kohteita, joita avustetaan mm. luonnonkatastrofien ja muiden tilapäisten humanitääristen ongelmien vaatiessa. Sanottakoon nyt tässä, että minusta näitä määrärahoja pitäisi mieluummin korottaa kuin vähentää, mikä leikkauslistoja sorvaavan tulevan hallituksen agendaan ei luultavasti mahdu.
Kehitysapurahojen käytännön hyödyntämisessä on kuitenkin ollut monia haasteita kuten mm.
- kohdemaiden korruptio
- varojen tehoton käyttö
- varojen kielteinen vaikutus kohdemaan omaan aloitekykyyn ja kansantalouteen
Virkamiehen mukaan, näistä ongelmista tietoinen, Lipposen sateenkaarihallituksen ulkoministerinä ollut Erkki Tuomioja ajoi voimakkaasti kehitysapurahojen suuntaamista suoraan kohdemaiden valtioiden budjetteihin, koska nämä “tietävät itse parhaiten mihin rahoja pitäisi käyttää”.
Mielestäni tämä älykkäänä miehenä tunnetun Tuomiojan malli on vähintäänkin naivi.
Maailmanpankin ekonomistina toimineen Simeon Djankovin mukaan tällaiset “windfall” -tyyppiset suorat rahalliset avustukset eivät paranna kohdemaan tilannetta, vaan valuvat julkiseen kulutukseen (kuten esimerkiksi aseiden ostamiseen) tai suoraan asioista päättävien henkilöiden taskuihin -sekä heikentävät kohdemaiden demokraattista kehitystä. Samaan tulokseen on tullut sambialainen ekonomisti Dambisa Moyo kirjassaan “Dead Aid” . Jos Djankov, Moyo ja vaikkapa Kofi Annan ovat oikeassa, voisimme yhtä hyvin lähettää kehitysyhteistyörahat suoraan kohdemaita hallitsevien diktaattorien pankkitileille. Säästyisi ainakin hallinnoinnin vaiva.
Djankov kyllä tietää mistä puhuu. Hän toimii tällä hetkellä erilaisia mm. EU-avustuksiakin runsaasti saaneen Bulgarian valtionvarainministerinä ja varapääministerinä.
Bulgarialaiset kertovat aiheesta itse muuten seuraavaa juttua:
- “Hei, kuulitko että sijoituimme toiseksi Euroopan korruptoituneimpien maiden listalla?”
- “Minä kun luulin, että olisimme ykkösiä!”
- “Niin minäkin luulin, mutta olimme kuulemma lahjoneet listaa koonneet konsultit!”
UM:n asiantuntijat tunsivat tämän suoran budjettituen problematiikan hyvin, ja onnistuivat jarruttamaan Tuomiojan ajamaa hanketta yli vuoden ajan. Sitten tuli vaalit, ministeri vaihtui toiseen ja hänen muutoshanke haudattiin vähin äänin. Tämä kuvaa hyvin asiantuntijaorganisaation voimaa. Johdon on vaikea viedä asiantuntijoiden huonoiksi kokemia asioita läpi, vaikka muodollista päätösvaltaa olisi vaikka miten.
Tuomioja on tekemässä vahvaa comebackia. Saa nähdä herääkö tämä hanke uudestaan henkiin.
Niin, miten sitten auttaa, jos rahaa ja hyvää tahtoa olisikin?
Tieteelliseen, hengästyttävän laajaan tutkimukseen perustuvassa kirjassaan Reinventing Foreign Aid esittää Willian Easterly kahta yksinkertaista periaatetta
- käytetään käytännössä hyväksi todettuja, vaikuttavia menetelmiä
- asetetaan kehityshankkeita vetävät vastuuseen onnistumisesta
Easterly pitää kehitysavun yhtenä keskeisistä ongelmista sitä, että hankkeita rahoittaneilla ei useinkaan ole halua tulosten analysointiin ja että joillakin on omia, piilotettuja intressejä juuri tietyntyyppisten tukimuotojen käyttämiseen.
Jos hyvää tahtoa puuttuu, niin ollaan edes itsekkäitä. Bonon mukaan “There are potentially another 10 Afghanistans in Africa, and it is cheaper by a factor of 100 to prevent the fires from happening than to put them out.”
Voiko luovaa prosessia johtaa?
Monet taitelijat kertovat johtavansa itse itseään.
Suuri osa työelämän luovuudesta tapahtuukin itsestään, ihmiset löytävät uusia ratkaisuja arkipäivän tarpeisiin. Osa tarpeista tulee asiakkailta, kuten vaikkapa kampaajalle esitetty kommentti “tee jotain uutta ja kivaa!” Vähän samanlaisia briiffejä annetaan kavereiden kertoman mukaan myös mainos- tai digimediatoimistoille, mutta nämäkin haluavat mielellään vähän enemmän, jottei laskun maksamisesta tule kiistaa.
Monet alan yritykset ovat organisoituneet (niitä ei siis ole organisoitu!) siten, että joku käy hakemassa asiakkailta projekteja ja tuo ne toimistolle. Sitten ruvetaan miettimään mitä tilaukselle pitäisi tehdä ja ketkä osallistuvat tekemiseen. Joku, usein se tilauksen hakija, on vastuussa asiakkaalle työn tuloksista. Tämä henkilö haluaa usein myös osallistua toimitusprosessin valvontaa, kun näillä hankkeilla on aina aikataulu ja budjettikin.
Työtä tekevällä ryhmällä on sitten joku team leader, projektipäällikkö, tuottaja tai muuten seniori, joka pitää hommaa kasassa ja aikataulussa. Sitten ei kun ideoimaan. Ideoista valitaan eri tavoilla se “paras” vaihtoehto, johon vaikuttaa käytettävissä oleva osaaminen, teknologia, budjetti, aikataulu jne.
Hyvin johdetulle luovalle prosessille on tyypillistä se, että alussa ideoidaan mielellään hyvin vapaasti, mutta joskus on aika aloittaa työt. Tässä perspiraatiovaiheessa ei pitäisi ehdottaa suuria muutoksia, koska muuten on riski, että niin aikataulut kuin tekijöiden kuin (eikä unohdeta sitä asiakasta!) hermotkin kärsivät. Huonolle prosessille taas on tyypillistä sählääminen, johon on usein syynä heikko projektinjohti tai viime hetken uudet ideat, jotka johtavat suuriin muutostarpeisiin.
Luovaa prosessia on vaikea johtaa, jos ei osaa kahta asiaa.
- tuotannon perusasioita kuten ideointia ja välineitä
- johtamista eli tavoitteiden asettamista, seurantaa ja ohjausta
Projektipäällikkö -tyyppiseen hommaan sopivat pääsääntöisesti parhaiten asiantuntijat. Myös kovan tason projektijohtamisen ammattilainen voi pärjätä, mutta tällöin pitää ymmärtää olla puuttumatta asioihin, joita ei osaa.
Luovassa ryhmässä pitäisi olla siis ainakin
- runsaasti ideoita pursuavia
- projektin hanskassa pitäviä
- ahkeria ja laatua tekeviä puurtajia
ja kaiken kaikkiaan toistensa kanssa viihtyviä ja toistensa osaamista kunnioittavia tyyppejä. Ja muistetaanpa vielä se, että hallinnollakin on oma, tärkeä roolinsa; on kaikkien etu että palkat ja laskut maksetaan ajallaan ja että vessoissa on paperia ja kaapissa kahvia.
-
Arkistot
- toukokuu 2012 (5)
- huhtikuu 2012 (3)
- maaliskuu 2012 (6)
- helmikuu 2012 (3)
- tammikuu 2012 (6)
- joulukuu 2011 (2)
- marraskuu 2011 (3)
- lokakuu 2011 (2)
- syyskuu 2011 (4)
- heinäkuu 2011 (2)
- kesäkuu 2011 (2)
- toukokuu 2011 (6)
-
Kategoriat
-
RSS
Artikkelien RSS-syöte
Kommenttien RSS-syöte
